Pohdiskelua ikävöimisestä

Eksyin jo toista kertaa selailemaan lentoja Suomeen. Jouluksi siis. Ajatukset alkavat kulkea tuttuja teitä ja maisemia, tuttujen ja rakkaiden ihmisten luokse. Mietin, mitä teen ensimmäiseksi, kun tulen Suomeen. Menenkö pyörähtämään Oulussa, vai tilaanko kyydin suoraan kotiinkotiin. Valitsenko sittenkin aluksi parhaimman ruokapaikan. Ulkosauna tekisi myös varmasti terää.

Koti-ikävää. Välillä se iskee, jysähtää voimalla päälle. Välillä se hiipii hiljaa, haikean kauniisti, niin että voi hymyillä pikkuisen, kaihoisasti. Lähetän viestin jollekin läheiselle. Saan vastauksen. Huomaan, että yksinäisyyden tunne ja koti-ikävä hälvenevät vähitellen.

Mitä ikävöin Suomesta? Vettä, puhdasta vettä. Järviä. Merta.

Mahtavien ihmisten kanssa järjestettyjä tapahtumia. Päähänpistoja ystävien kanssa.

Notski-iltoja kotona isolla porukalla.

Lenkkipolkuani Oulussa, joen varrella.

Läheisiä ja ystäviä. Huoletonta kesää. Muutama mainitakseni.

Onnekseni en koe kuitenkaan olevani kovin ikävöivää tyyppiä. Siltä osin pääsen helpolla täällä vieraalla maalla. Pitää kuitenkin osata ikävöidä silleen sopivasti. Ikävä kertoo siitä, että on onnistunut luomaan joitain hyviä ja merkittäviä ihmissuhteita. Se kertoo myös siitä, että jotkut paikat ovat hyvin tärkeitä.

Ystävät ja kotiväki ovat saaneet monet ääniviestit ja Skype-puhelut minulta milloin mistäkin tunnelmista. Ensimmäisten kolmen viikon aikana ne eivät varmastikaan olleet pelkästään positiivisia. 10-12 tunnin työpäiviä vieraalla kielellä ja vieraassa kulttuurissa ei aina pystynyt ottamaan positiivisena elämyksenä. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että ympärilläni on niin monia läheisiä ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa sekä huonot että hyvät asiat. Ja kaiken siltä väliltä.

Välillä mieleeni putkahtaa sukulaiseni kertomukset siitä ajasta, kun hän oli aupairina täällä. Kännyköitä ei ollut ja kotipuhelinta ei aina ollut mahdollista käyttää. Ja aupairien oikeudet eivät todellakaan olleet vielä sillä tasolla, mitä nykyään. Punaiset puhelinkopit tulivat varmasti tutuksi sinä aikana. Ja niin idylliseltä kuin se kuulostaakin, sitä se ei varmaan monestikaan ollut. Nykyään puhelin kulkee netteineen mukana kaikkialla, löytyy suomalaista liittymää, enkkuliittymää, Skype, WhatsApp, koko somen kirjo. Helppoa tämä aupaireilu siinä mielessä nykyään.

Mahtavaa, jos olet jaksanut lukea tätä hajanaista ja poukkoilevaa ajatuksenjuoksuani näin pitkälle. Pienet aplodit siitä sinulle! :) Vielä kerrottavana on yksi asia:

Pari viikkoa sitten sain kuulla mahtavan uutisen: pikkusiskoni tulee myös tänne Englantiin aupairiksi vielä tämän kuun aikana! Eikä välimatkakaan tule olemaan kovinkaan pitkä, vajaa tunti autolla. Odotan innolla, että pääsen rakkaan siskon kanssa yhdessä ihmettelemään tätä maata ja valloittamaan uusia nähtävyyksiä, kaupunkeja ja kyliä, jakamaan kokemuksia. Koti-ikäväkin vaivaa silloin varmasti vielä harvemmin. :)

-Laura